lisikohan vai likohan

mieleni, mutta katsotaan tätä korkeammalta: 

Toiset 

eivät jaksa 

kiivetä vaan kohtaavat 

elämän ihmiset tai kuoleman portaissa, 

ennen portaita, portaiden lähtöpisteessä. 

Meitä on liikaa täyttämään nämä rantateiltä kohoavat mäet. Kaupungin kulmien lasitetut parvekkeet hengittävät, mutta huomenna ukkostaa.

On painostavan kuumaa ja kohmeaa, herään vasta puolen yön mentyä Töölönlahdelle unohdetusta rullakosta. Tasaamme painopistettä, vaihdamme vauhdinantajaa. 

Rullaamme alas jyrkkää mäkeä; nyt yöt ovat juuri tulleet pimeiksi. 

Olen huumassa ulkona, sisällä olen pyöreä pallo, laajakuvakulmankaari. 

Olisikohan vai olikohan.

O - Olisinkohan vain olinkohan?
Olankohautus, 

kohti napautus, en odota sinusta mitään. Silti olet jo nyt enemmän, enkä pidä siitä. Toivoisimme muuttuvan puolikkaan kuun valossa. Oletan tunteita ja ajatuksia, vaikken todella tiedä niistä mitään tai yhtäkään. Mitä suusi sanoo… vedän ja käännyn. 

Kaarrun punaisiksi viireiksi, teltoiksi juhlaviikkojen öiseksi hulmunnaksi. Ajan ilman käsiä ennätystä Hietaniemeen. Ojan kautta allikkoon, joku tulisi. Alkioni, yhdeksi ihastukseksi kasvaa sisältäni uudestaan. 

Huomaan, että omat asiani alkavat taas kadota. Päälle kerrostuu muutamissa viikoissa paljon kuraa. En osaa enää vastaanottaa tai antaa lämpöä. Suoraan tai läheisesti kovaa. 

Kaukaa ja hiljaa; tähdenlentoja. 

Illat jakautuvat kahteen pitkään valotusaikaan ja viipyilevään häntään. En silti osaa tai ehdi edes toivoa. Sirotun jo useammaksi. Useampiin.

Vaikka katsot pitkään käsieni liikettä tai tanssiliikkeitä, jatkan. Olen liikkeellä liikkeeni, vieraan iho likellä, nihkeä. Miksi vaihtaisin vaatteita ennen lähtöä muuten kuin kerran mukavuudeksi. Olkain ei valahda ja paljasta, hiertymiä. 

Olen riisuutunut nyt ja paljaana. Jokaisen toisen kuin minun edessäni. En katso peilistä kuvaani, aurinko osuu siihen liian kirkkaasti. Vaikka vapisen tai hurmoksen, olen siinä ja nyt. Ketään ei haittaa, kun pahoittelee etäisyyttä, ettei osaa nyt sanoa. 

Paljoa, aina rauhassa; valaistut ruhot. 

Ruumiista irrotetut jalat roikkuvat näyteikkunoissa. Haluaisin mennä ovista sisään ja nukkua. Avata valkoisella nukkapatjalla elektronisen lukon sähköavaimella, kuunnella miellyttävää keskustelua. Kävelyseuran keskustelu katkaisee keskustelun. 

Avauksia: onko keskustelu edes tärkeää? 

Huomaan olevani. Törkeästi en kerro sinulle, mitä kärytän. En vaan selitä näitä juttuja itsenäisyydestäni, sitoutumiskammosta ja kammioista, alusta. Aloittaa vaan jatkaa. Zen astuu sisään. Mahalaukussa sulaa halpa sokerikuorrutettu munkki. Joku rämisyttää juhlateltan eristävää aitaa. Nurmikko on kostea kasa kukkaa. 

Lojun seppeleinä maassa kotiinpaluureitillä, taas yksi mennyt ilta.

Ilman minuutta en kykene jatkuvuuteen. Myrsky tuulee ja tulee. Kalmeat kummut ilmenevät, kun olen ilmiintynyt, vaimea kaiku. 

En tartu, vaikka jokainen kastunut vaate on tarrautunut lapeelle ja apea. Mieleni ei osaa olla betonisiltojen alla. Taittumatta, kiveen kasvavat vihreästä haalistuneet keltaiset matot. Kasvustot kuvastoissa. Oletko enää elossa?

Humalaiset naamat kalpenevat pikaruokahampurilaisten käärepapereihin. Tahmaantuneet jalat putoavat mutavelliin. Pakenen katseita, mutta haluan niiden ottavan syliin. 

Haluan jäätelökioskien sulkeutuvan, pohjatunteiden paljastuvan ja nousevan. Haluan ilmestyä massojen päiden päälle muistuttamaan, että sinäkin olet eksynyt, etkä tiedä. Mikä on oikea stadionin kattorakenteiden ristikko.

-  No, mikä on?

Liehuva plakaatti kahmaisee minut. Uskallan heilua taas.

Otan nämä housusi nyt pois, viime päivinä itkevät minulle

Pyöräilin tänne, en ollut pyöräillyt koko viikkona. Paljastan suunnitelmiani monille. Pyörä kiitää alla, kaipasin tätä vauhtia. Usein lapsena ajatukset alkavat viiltää nopeammin kuin aika nopeutuu. Tuntuu hyvältä, luottaa ja ilmoittaa, että saatat olla osa.

Kuultavaihoinen helottavakasvoinen tervehtii minua ovella. Hän ottaa vastaan, vaikka katsoo muualle ja nieleskelee suuria klimppejä kurkustaan alas. Alkoholi muodostuu palloiksi nielun kohdalla, kun se kohtaa luontaisen liman ja lihallisuuden. Ihmisruumiin sisäinen maailma on kaunis, mutta ei kaunista katseltavaa tai hyväntuoksuista.

Roikun juhlissa ja nostan itseäni käsien varassa leveälle ikkunalaudalle. Tänään pidetään kadut puhtaina. Tänään ei ole se ilta, kun minä kaunistelen, kun minulle puhutaan. Minulle puhutaan, minä vastaan. Enkä todella ole hyppäämässä ikkunasta. Kuten sanoit, tänään ei ole se ilta. Sataa niin paljon, että on pakko maata sängyllä upoksissa ja keksiä lempikirosanoja. 

-Rutto on niinku vittu, lestadiolaiset sanoo rutto.

Suosittelet minulle kirjaa, ja minä sanon, että niin harva jaksaa kiinnostaa. Jos se ei ole konventionaalinen, olen kiinnostunut, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tarkoitan sanoessani niin. 

-Onk tää hoitoainetta vai tulink mää?

Kerron saman jutun seuraavanakin viikonloppuna, mutta eri kulttuuriyleisölle ja eri galleriassa. Vuonna 2012, ehkä, Ruisrockista en muista juuri muuta kuin mudan, yhden valokuvan ja paluumatkan, kun tutustuimme  murteen ytimiin.

-Voisiko kauneutenne liekki sytyttää tämän tupakan?

Minä nauroin, ja lähdin mukaan, mutta valitin, ettei tänä iltana. Tämä ei ole se ilta. Hän jatkoi koko paluumatkan, mutta heiluva ja hersyvän irstas huumori ei saa tilanteen pysähtynyttä vakavuutta poistumaan. Ei nyt, eikä silloin.

100 metrin matkalla kotiovelta pysäkille kohtaan kolme spurgua: Hei tyttö, neito? Muistutat 30 vuoden takaista tyttöystävääni. Kiitos, se mahtaa olla kohteliaisuus. Tänään ei ole se ilta.

Kynttilän sydänlanka pullossa, vetää viimeisiään, pyrkii pinnalle, tässä asunnossa. Meitä on paljon, hukkuvia, pitkiä hengenvetoja. Ai täällä on toinenkin huone. Istun ja kosken tissejäsi, ne tuntuvat väsyneiltä, satavat ikkunoita vasten satamat ja vessassa soi paperirullien takana etäinen musiikki, hukkunutta örinää. Kaikki heräävät, kun poistuvat silmät ymmyrkäisinä tarpeidensa tyhjentäminä. Kynttilänlanka lepattaa, luulemme monta kertaa sen sammuneen. Me hukumme postmodernin yhteiskunnan epävarmuuteen, ja oman potentiaalimme käyttämättömyyteen. Laiskaan, painavaan, itsetuhoiseen lohduttomuuteen tulvivat ulkona. 

Ulkona tulvii, silmäni kastuvat. Viime päivinä itkevät minulle. Toivotatte rakkautta ja rauhaa ovella, vuoron perään. En ymmärrä, mitä tarkoitatte sanoillanne. Tarkoitatteko, me kaikki olemme ongelmissamme. Olen epätoivoisia yrityksiä saada oma arvokkuus niin, että lähettää viimeiset lämpönsä toisaalle, altruistin itsemurhia. Kynttilä lepattaa edelleen, viimeiset potkut ennen hukkumista, en halua kuolla. Tänään ei ole se ilta. Sydänlanka vaihtaa liekin värin, se sumenee ja hiiltyy lähes, ottaa hörppäyksiä ilmaa, sinertäväksi, ja nousee taas korkealle, happivajeessaan ja lannistavassa, rajoittavassa puhalluksessa. Ja en tiedä toivonko vain, että sinä vedät huomenna ollaksesi paremmin, voidaksesi paremmin, mutten tiedä, jos ei ole järkeä, kannattaako, vai aiheuttaako laajentuminen, masennuksista loputtomasti. 

Jutellaan juhlissa, tahtoisin tämän ruton rohdon. Tanssin, ja silmäsi punertavat jo. Kaadut tasaisesti maahan, enkä tiedä voiko sinua, suljet verhot. Alan epäillä taka-ajatuksiasi, koska tästä saattaa tulla kolmen yö. Et voi hidastaa, alat tanssia, vaikka muut makaavat, en todistele kenellekään mitään. Lakataan olemasta tai opitaan olemaan. Minä rakastan teitä.

Lämpimimmät ihmiset ovat niitä, jotka kärsivät eniten, myötäkärsivät, mutta kääntävät voitoksi, kana- ja timjamisipsit. Tämä on yksi sukupolvikokemus, niiden vaihtumispiste lyhenee jatkuvasti. On sadetta. Saan tietää reiveistä, jotka tulevat kaukana. Hylätyssä talossa, en malta odottaa. Sait haluamasi reaktion, olen sellainen kuin minun toivotaan olevan, ja koen syvää nöyryyttä, mutten ehkä kuitenkaan tulleeni nöyryytetyksi. Katseen vastaanottaminen. Mitään, mitä ei halua ei ole haluttua. Haluan, kun hivelen jalkaasi. 

Olet ystäväni. Hönkäilet korvaani. Taas shokkihakua? Ovatko ajatukseni haluttuja? Mielestäsi ei ole enää sosiaalisia normeja rikottavaksi, olen erimieltä. Jos nyt alkaisimme harrastaa? Käykö? Tässä keskellä juhlia olohuoneessa, itämaisella approprioituneella matolla, avokadolampun katveessa, kasteluohjeiden alla, kattolamppu sammuneena aurinkomyrskynä tuhoaa ilmakehän ja turkoosin. Aniliinissa muut vieraat katsoisivat, vaikkei kukaan ole erityisen päihtynyt, muuten vain sekaisin ja jumissa. Vetäisitkö rajan?

Katsoa viittomakielistä musiikkia vai kuunnella. Sanojen rooli, sanat paperilla vertautuvat koneeseen. Keskustelemme alkuperistä ja arkaluontoisista aiheista, että itku on läsnä, muttei tule ulos. Kulttuuriväen paskaisia kokoontuumisia. Musiikki on vanhempaa kuin sinä. Haluaisitko? Halaatte takanani pitkään, enkä tiedä, halaako toinen takaisin. Napostelen marianneja ja hedelmäkarkkeja. Todella pehmeitä ja pullukoita, mutta erivärisiä ja todella makeita. Olen karamelleista niin innoissani. Ulkona on pysähtynyt, kun kävin kaupassa, tuntui kuin kaikki olisi hyvin. Katsoin patongin paistoa, ja tiedän, että paistaja koki olonsa epämukavaksi. Tunteeko aurinko niin ja on kirkastanut itsensä ja lämmittänyt tulikuumaksi? Suojakuoretan itseni, voitte tuijottaa suoraan läpi, mutta ette katso minua. En tiedä, miksi teen niin silti. Tee lähimmäisellesi, kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Ei tämä kirjoittaminen voi olla boheemia. Antakaas kun yritän. Näytän. Näin se on. Elän 2010-luvun jälkimmäistä puolikasta, ja me hajoilemme. Ennustan tulevaan, emme ole kestäviä. Kärsimyksestä on opittava nauttimaan. Laitat tiskejä astianpesukoneeseen, muistan impulssin siivota omien kotibileiden loputtua, välittömästi vieraiden poistuttua. Nuolaista ihmistä on seuraava askel. Olette edelleen sängyllä. Nuolaisuja vai askeleita. Lasken nuolaisujasi. Kaulani kostuu. Hamppumakuplat ovat yhteisiä. 

Otan nämä housut nyt pois. Ovatko nuo alushoususi? Aistin äänessäsi tuomitsevuutta. Toivoisin, että ymmärtäisit. Ei tällä ole merkitystä, mutta minä autan sinua suunnittelemaan uutta sänkyäsi uuteen asuntoosi, jossa et viihdy. Piirrämme suunnitelman seinään, valokuvien alle. Syön loput pikkuleivästä, irrotan ensin irtokarvat. Ne maistuvat Hanna-tädiltä. Minulla ei ole Hanna-tätiä.

Olet huolestunut hätätilasta, joka vallitsee laakson metsän alla. Minäkin olen miettinyt viime aikoina paljon maanalaisia asioita, maalliset tai päälliset eivät tunnu riittäviltä. Nuolen sormeni piirakkavuokaan kuorruttuneista suklaatomusokereista. Uneni sijoittuvat lentokoneisiin, kun olet kertonut näkeväsi unia päämärättömästä lentämisestä. Tämä ilta ei ole lennokas, vaikka sataakin ja lennokit ovat kiellettyjä näillä kulmilla. Niille on kiinnitetty oma liikennemerkki kielloksi ja valvontayhteiskunnaksi.

Lähden kotiin. Kun ruoat on syöty, olen tanssinut ja soittanut kitaraa ja ollut hetken paikoillani. Ääretönkään ei riitä, on päästävä sen yli. Kävelemme ensin yhtä matkaa hyhmässä. Hiljaisesti hymisten en oikein saa otetta, kun kyselet kirjoittamisesta. Kiinnostaako sinua todella, mutta samaan aikaan kaksi hahmoa osoittaa meihin päin. Et huomaa, mitä tarkoitan, vaan ihmettelet sanomaani vastauksena kysymykseesi prosessista. Osoittajat eivät tunteneet meitä, ihastelivat todennäköisesti vain kaunista kadunpätkää. Ja se onkin kaunis, kuten roikkuvat valot, kiskot ja vihreä talo, holvikaareineen antaa olla. Saa olla, mitä tahansa. Selitän prosessista, mutten tiedä ymmärrämmekö sanaakaan. Emme huomaa painaa nappulaa, mutta tänään olenkin kävellyt niin, etten tiedä, missä olen tai minne menossa. 

Käveleminen on tuntunut erityisen hyvältä. Keskityn keskusteluihin, vaikka välillä äänekkäät linnut keskeyttävät keskusteluni kesyttöminä, kuuntelen niiden viestiä, mutta sinä et huomaa sitä. Yksityiskohdissa piilee. Lehdet ja sade, maa vyöryy. Muta liukuu ja loukkaa kalseudellaan, mutta brutaali elämä on elämää. Kaunistelu on pelkkää kaunistelua. Ajan kastanjoiden päältä ja kuulen kun ne rutisevat ja murskaantuvat, kun kiidän mäkeä. Saatan liukastua, maa on niin lipevä. Poljen varomatta ilman lamppuja, sallimattomia reittejä, ja jos pensaasta tulisi joku, jyräisin hänet. Tahtomattani, tietenkin. Kaunistelen elämääni etsiessäni merkityksiä. Pyörivät lehdet näyttävät vain päästäisiltä eilisen episodin, enkounterin jälkeen. Toivon, etten murskaa niitä mennessäni. En tiedä, kenestä puhuin aiemmin, kun kerroin rakastuneeni. Olen sitoutunut, mutta en riipu. Olen esirippu, vähän raollaan, joko juuri ennen esitystä tai sen loputtua, ei täysin sulkeutuneena…

...ylämäki on hieman raskas, Helsinki on raskas, muttei enää. Jyrkin alamäki, annan lipua, vielä kovempaa! Antakaa vauhtia! Olen tottunut jo tähän huumaan, tarvitsen lisää! Rapa loiskuu säärille, oksat verhoilevat alamäen kummaltakin puolelta. Kauniit kummitustalot ovat pimeinä, haluaisin vallata. En näe eteeni, sillä puut piiskaavat pisarat naamalle. Kivistää, kuin rae tai niin kuin kivityksen kuvitella saattaa. Vien pyörän vaihtoehtoiseen suojaan. Rappukäytävässä on remontti. Lattiat ja katot on päällystetty valkoisella styroksia muistuttavalla muovilla ja keltaisella huomioteipillä. Lamppujen kuvut on irrotettu, olen kuullut; on kirkkaampaa kuin tavallisesti. Ajan pyörällä viereisen talon varastoon.

-Vaimollani on pieni ongelma. Huomaan kyllä, huojunnasta.

Lippalakit kommentoivat, päissänne.  Jätän puolihuolimattomasti huomiotta nämä etäännyttävät faktat, sivuutan niin kuin pyöränikin, kun ei tähän aikaan yöstä enää jaksa asetella keskelle. En jaksa asetella, saati astella kotiovelle. Norot vyöryvät pyöryköinä Alaskan Lahteen, alas pihalta isoa tietä. Lehdet lipuvat kuin kaarnalaivat. Olen litimärkä, mutta se ei haittaa, sillä tiedän pääseväni nukkumaan. Sateella ei lennähtele koita kotiin mennessä kirkkaan lampun vieressä. Sä säriset niin kuin koit usein tekevät öisin, koita, mutta en valita, laitan avaimen huuleen silmän. Lukkoon, mutta jäin jumiin, en saa ovea auki näin. 

Pensaiden takana liikkuu, kun yritän kääntää avainta, joku tulee ja kysyy: Onko sulla mitään hätää? Vastaan: Ei ole mitään hätää vastaan. Vastaan: Mutta avaimeni jäi jumiin. Osaatko auttaa? En saa sitä irti. Hän yrittää kääntää avainta, olen tällä välin oppinut mitä lattiaritilän alla on. Nollaan turkoosin, Kiinan puolikas kynä ja muutama heinä, paljon hiekkaa, jokunen karkkipaperin käärepaperi raskaana. Ei edelleenkään koita. Koita vielä! Saan oven auki ja avain kääntyy, mutta en saa sitä irti. Näen turkoosia, mutten panikoi. Ajattelen että nukun vaikka rappukäytävässä, jos ei sen pidemmälle ennätä. Päästän sinut menemään, kissan alusta unta jatkamaan, vaikken tiedä sinun nimeäsi. Tiedän vain avaimen kääntämisestä reiästä sisään syvemmälle loksahtelevasta mutta ei irtoavasta. Vähän niin kuin pyöränlukko tänään aiemmin päivällä, käänsimme vähäsen. 

Me Kaisaniemessä, eikä vain ottanut irrotakseen. Mä meinasin jäädä bussilla niin kuin se kaartoi. Pää meinasi katketa alle. Soitan ovisummeria ei vastausta, soitan puhelimella sinulle. Oletin olevasi kotona, soitin. Et vastannut. Jätän avaimen oveen, nousen hissillä ylös vähän vieraantumisen peloissani. Remonttikin saattoi vaikuttaa asiaan. Soitan ovikelloa kaksi kertaa, ei vastausta. Nyt vähän pelottaa. En edes tiedä oletko kotona. Yritän uudestaan ovikelloa. Soitan puhelimella sinulle, vastaat, sanon mutta nähdään. Tuletko huomaamaan minut ja avaamaan ovelle? Unisena avaat, ja pääsen sisään, enkä tiedä mitä tehdä avaimelle. 

Palaan takaisin alas, yritän irrottaa avaimet. En saa sitä irti yrityksistäni huolimatta. Palaan takaisin ylös ja kuulen, kuinka hissi narisee, mutta haluan vain päästä nukkumaan, enkä kuulla enää yhtään mitään. Joku saattaa päästä yöllä sisään meille, jos saa avaimen irti. Taittuva ohikulkija polttaa koko paskan.

Käyn suihkussa. Vesi helpottaa samaiseen syssyyn. Syön ruisleivän, niin palaan. Pilkon kurkkua tasaisiksi siivuiksi 3 kummallekin puolelle taas. Yksi huono puoli kurkun muovipäällysteissä on, että ne jäävät kiinni kurkkuun ja kurkkuun. Olen syönyt puolet päällysteistä, eikä ihme, että närästää ja heikottaa ja tuntuu vähän pahalta. Jos joku pyrkii yöllä sisällä, saa avaimen irti alapäästä. Ei voi käydä niin! Jos hän kokeilee jokaisen huoneiston ovet, saattaa päästä sisälle asuntoon. En jaksa pelata aivojeni kanssa, suljen silmäni siitä huolimatta turvalukolla. Kiinnitän sen vaijerin liukkaita kiskoja pitkin pujotan sisään, niin kuin olisin halunnut Abloyn sujahtavat irti lukosta. Tulen ja suljen sisäovet. Väsyttää niin paljon, etten jaksa enää miettiä muuta. Että elämä onkin niin merkityksellistä ja osa jatkumoa. Minä rakastan ja kärsin,

kirjoitan sinulle hullun lapun houreissani, avaimen lukkiutumisen jumiuttamana:

Jos heräät ennen mua, käy katsomassa, onko vihreä avain edelleen ulko-ovessa.

en saanut irti.

kiitos ja anteeks.

Aamulla kerrot, ettet saanut helposti selvää. Olen syönyt paljon makeaa ja kun poistan kupin, ulostan, tekee mieleni suolaista. Mahaan ilmestyy aukko, sormet sisään, ulos ja tyhjentävä kaato. Veri valuu valkoista posliinia. Huuhtelen ja työnnän takaisin sisään. Ei montaakaan möykkyä tai klimppiä. Aiemmin juhlissa erititte kaikkia eritteitä. Miksi edes pyrkiä shokeeraavuuteen? Myykö se? Seksi? 

Minua ei kiinnosta enää hallita hulluutta. Olen kokeillut ja tehnyt kaikkeni rajatakseni, estääkseni sen tuloa, mutten jaksa enää paeta. Ikuinen pakeneminen käy niin raskaaksi. Kenen takia edes pakenen, en ehkä itseni. Sillä hyväksyessäni sen kaiken, en enää koe mitään itsessäni huonona. Yhteiskunnan määritelmä huonommuudesta ja virheistä perustuu kapitalistisen järjestelmän vaateisiin, tehokkuuteen. Menestyksekkyys tai arvostettavuus ihmisenä perustuu pitkälti järjestelmän luomaan mielikuvaan siitä, mitä on olla menestyksekäs ja arvostettu. Menestyksekkäillä ja arvostetuilla on myös valtaa jatkaa näiden piirteiden arvottamista, koska heillä on rahaa, koska he ovat menestyksekkäitä ja raha on valtaa, menestyksekkyyteen linkittyy raha.

Olen maniassa, en saa nukuttua. Avainepisodin jälkeen nukahdin vasta kuudelta ja kirkonkellot soivat jo, olen hereillä ennen yhdeksää. Menen alakertaan ja tarkastan, onko avain edelleen ovessa. Siellä se on, vihreä loistaa ovessa. Ymmärrän syyt puhkeamiseeni. Luen Virginia Woolfia, kun en muuhun pysty, ja toivon pystyväni. Sataa taas, vaikka alhaalla ovella ja ulkona käydessäni oli vielä kuivaa ja kirpeää. Muistin aamut, joina heräsin kuudelta töihin. Raikkaus, niin väsynyt pää, mutten osannut levätä. En osaa nytkään, mutta tällä kertaa teen niin kuin minun kuuluukin. Olen pitkään vältellyt ja yrittänyt piilottaa tarpeeni kirjoittaa, pelosta. Olen ajatellut, keskittymiskyky heikentyneenä. Ja minä suren tätä ajattelua, analyyttisen perustellun jatkuvuuden uupumista. Poimimme merkkimäärältään rajattuja tiedonmuruja. Katkonaiset eivät linkity laajempaan suhteiden verkkoon.

Kaikki liittyy edelleen kaikkeen ja sen ymmärtäminen olisi samalla helpompaa kuin koskaan, mutta tiedon ja tekstin saavutettavuuden helppoudessa lukee passiivisesti, pureskelematta niin kuin pitkään jauhetusta purukumista ei jää lopulta kuin paha maku ja väsyneet leukapielet. Tyhjää ilmaa suuhun. Palasten yhdisteleminen vaatii tietoista, aktiivisuutta, oman yhdistämisen punomista. Lukukyvyttömyyden myötä ajattelukyky heikentyy. Olen surullinen, että itsellenikin on päässyt käymään niin. En ole yhtä pitkäjänteinen, eivätkä ajatukseni tai ilmaisuni ole yhtä kirkkaita ja loogisia kuin aiemmin vaan koostuvat palasista, assosioinnista. Assosiointi kielellä pystyn yhdistämään asioita toisiinsa. Loskasateen piiskaama puu värisee ja sen edessä heiluu roikkuva katulamppu, nauhalla, joustavalla vaijerilla. Ajaudun kalmankoirien hyytävän kylmyyden kautta, masennukseen ja sähkövalon keksimiseen ja näin sähköntuottamisen keinoihin ja uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön, luonnon rajallisuuteen. Jatkuva informaatiotulva, josta puhutaan, tulee todennäköisesti olemaan aikakautemme merkittävin ja mullistavin tunnuspiirre ja käännekohta ihmisyhteiskunnan historiassa, on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan

Tiedän olevani jossain vaiheessa sykliäni. Minulla on poikkeuksellisen kohonnut itsetunto ja suuruudenhulluja ajatuksia, näen kaiken merkkeinä, etenkin vilkkuvat valot ja asetan itseni aikajanalle merkittäväksi tekijäksi. Käyttäydyn myös impulsiivisesti ja tällaisessa tilassa ihmiset ovat tottuneet tuntemaan minut. Mutten enää hälventele rajoja, enkä valehtele vaiheistani. Ja vaikka ilakoitsemiseni ja villit ja spontaanit yksintanssini juhlien loppupuolella saattavat vaikuttaa teille hurmaavilta, elämäniloisilta tai toisaalta huomionhakuisilita, ne ovat minulle lopulta intuitiivisia, ehkä hieman alitajuisia pyrkimyksiä unohtaa hetkeksi ympäröivä ja kura, joka loiskuu pitkin kenkiä ja vesi, joka liukertaa pienistä rakosista tai huokoisten pintojen lävitse suodattuneena tai ne loputtomat upottavat suot, jotka ovat olemassa, ehkä vaikken olisikaan näkemässä, mutta jonne monet myös uppoavat. Kuolevaisuuteni on läsnä joka hetki. Saatan kuolla alamäkeen,

Tai seuraavan käännöksen jälkeen loukata varpaani terävän rikkoutuneen lasikulhon reunaan siivotessani kiireesti, hinkatessani rasvatahroja tiskialtaan takaisten laattojen kiiltävältä pinnalta. Saatan kuolla tanssiini! Tähän tanssiini, joka jatkuu, kunnes loppuu. Ja kun se loppuu, ja vaikka olisin ollut ainoa ikään kuin yksityisessä tilassani muiden läsnäolossa, ympäröitynä, katseet minussa, ehkä hämmentyneinä, en koe katharsista, olen iloinen, että sain tanssia tanssini loppuun ja jatkaa pian taas. Mutta ilakointi ja rellestys tai esimerkiksi ryyppääminen ovat suurilta osin pyristelyjä unohtaa olemassaolonsa. Olla niin siinä, että unohtaa olevansa. Unohduksen hetkinä on onnellisimmillaan, siksi muistaa elämästään päällimmäisenä surun. Suru on kaiken näkemistä ja muistamista yhtä aikaa. Lennokkaat ajatukseni heräävät välittömästi herätessäni aamulla, kolmen tai neljän tunnin unien jälkeen, alan kirjoittaa ja kirjoitan lisää ja lisää, unohdan syödä aamiaista. Sanoja ja puhetta tulvii puhteeksi asti, merenpinta nousee jatkuvasti, kohta jotkut olemme pinnan alla ja pakenemme laskuveden paikkoihin, ja jos muukalaispelko ei ota loppuakseen, pyyhkiytyy kaikki sieltäkin hyökyaallon alle, mistä ei nouse merenpintaan.

Auto parkissa, tai liikkeessä, kolaroituna tai ei, ikinä ole minulle pelkkä auto vaan ilmentymä niin monesta. Et ole ikinä ainoastaan sinä vaan vähän minua, suru ja sinua, muttei kukaan todella ole itsensä. Mitä on itseys?

en yritä enää jarruttaa tai tarttua kiinni aidoista, hidastaa. Nyt liikun nopeampaa kuin koskaan. Ei meistä ketään enää olisi, jos emme olisi päässeet jakamaan hulluuksiamme. Sain lukiossa stipendin. En muista juuri nyt itseäni sellaisena. Ääripäästä ääripäähän, viimeisen vuoden ennen edeltävää kahta kuukautta olin huolissani kaikesta, nyt en huolestu enää mistään. Pyykinpesukoneen ainelokeroon valahtaa vahingossa yli puolet enemmän kuin tarvitsisi. Otteeni ovat höltyneet, en välitä. Univaje painaa. En ajattele suoraan, tiedän sen. Haen keittiöstä lusikan ja lusikoin vaivalloisesti tippa kerrallaan pesuainetta pois koneesta. Suurin osaa valahtaa koneeseen kuitenkin. Huuhtelen lusikan lavuaarissa, se vaahtoaa kevyesti. Ohutta yläpilveä ja seitinohuet, raskaat päivät. Soseutan sosekeittoni tehosekoittimessa, sillä sauvasekoitin on rikki. Pesen sen kauttaaltaan sinua varten, 

kun lähetän palasia elämästäni niille, jotka eivät ole sitä koko ajan kokemassa, tuntuu irralliselta. Ette kai te tiedä minusta mitään. Yksin ympärilläni on ainakin kymmenen ihmistä, yksin. Kyräilen hiljaa katonrajaan. Huoneessa on samettia. 

-Oon kiinnostunut vain olkapäistäsi.

-Minua kiinnostavat olkapääsi.

Pyöreät, vähän lihaksia, vain vähän, mutta niin vähän tiedän, että ne ovat olemassa.

Pöydän ääressä on vähän tarjoilujen rantuja, epälineaarisia keskusteluita ja ihmeellistä, enkä nyt voi uskoa, että minulla oli haalarit päälläni istuessani niin. Mitä oikein kuvittelin itsestäni?

Keittiöstä ei voi kuin poistua kokonaan tai olla siinä niin kauan, kunnes vaihtoehdot on rajattu loppuun ja erillisyyden kokemus kasvanut huippuunsa, että on laitettava huppu päähän ja poistuttava juhlista kokonaan. Niin sinä minulle kerrottiin, vaikkei suoraan, mutta tulkitsin käpertynyttä elehdintää ja vähän oudoksuvaa, harhailevaa otetta, joka ei osannut tarttua mihinkään, ja joka tuntui kuin kupera ei olisikaan koveran vastinparina, vaan liukuvat erillisyyteen, erilleen.

Appelsiinit ovat vetäneet kaiken nesteen boolikulhossa, tai toisaalta joku on saattanut juodakin. Imeskelen lohkoja suun raikastamina, illan raikastamana: Tämä ei ole se ilta.

Kreikkalainen mahlaviina maistuu viinaiselta, vaikka tuhahdat, että eihän. Mutta minusta se on vahvaa. Olet juonut kaksitoista prosenttista olutta kaksi tuntia, yhteensä kymmenen prosenttia ja nyt tanssitte hölmöön kappaleeseen, ja ilakoitte. Mistä tiedät, onko todellisuutesi todellista - mikä estää eskapismin? Mitä tarkoitat, paluu arkeen. Tulevaisuuteen eskapismi aidointa mitä on, vaikkei ole se ilta. 

ANTIPASSIO AILIGAS

Jäämerelle on jälleen ajautunut valas, joka riutuu ja kuolee luotiin ja kahdenkymmenen muovin painoon mahalaukussa. Kuolinsyyn tutkinnan erotteluprosessissa lajitellaan erikseen kelmut, pussit, paketit ja pakkaukset. Minäkin olen synkkänä Jäämerellä kuin taivas merenpinnan yläpuolella kaatuu kohti horisonttia ja hiekkasärkät pyyhkivät surun omakseen. Vedenpinnat mataloituvat, joet meanderoituvat.

Mukana on monia muoviesineitä. Kerran harkitsemme ostavamme parmesaania sisältävää pestoa. Emme enää jaksa tomaattikastiketta, mutta emme osta. Elän kielloista, mutta rikon aina jokaista, jotta opin, onko niissä mitään järkeä.

Enkä ole ikinä ollut näin pohjoisessa, mutta katso, kuinka matalalla pilvet ovat täällä. Katso, ettei aurinko paista, vaikka on yötön yö ja kuvittelin sen tarkoittavan, että me voisimme pitää toisiamme kädestä, katsella laskuun ja antaa muiden maksaa, mutta Norjassa on niin kallista – paikallisillekin – vaikka palkat ovat korkeat ja vuoret niiden ympärillä, turisteille arvokkaat vuonot. Kukaan ei täällä tarjoudu maksamaan, ei niin, että täällä edes olisi ketään tai mitään. Kukaan ei täällä halua maksaa. Eikä poroa.

Asetan laattalattialle retkipatjan. On hetken pehmeää, aivan kuin kotona melkein turvallista. Makaan hetken ja ajattelen melatoniinia, kanojen ja kukkojen yhdyntää ja valkuaiskuoria sekä jatkuvaa tinnitusta korvissa, elämän varrella kohdattujen kuumeiden lähtemättömiä vaikutuksia omaan näkökykyyn (verho pinnalla ja aina vaikeampi katsoa muita silmiin) ja kuuloon (paine ohimoilla ja vasarat simpukoiden kohdalla. Ymmärrän, ettei pään kääntäminen tyynyllä auta. Pään alla ei ole tyynyä, takaraivoa kivistää ja ystävyyssuhteet ovat pilalla. Kukaan ei osaa enää sanoa mitään toisilleen ääneen pelkäämättä tai peittelemättä. Joku lantraa viiniä veteen. Minä en voi sietää punaviiniä juuri nyt. Inkivääriolut on hyvää siemauksen verran. Juhannusaaton kunniaksi naapuri tuo pöytäämme kruunun ja on poiminut jokaista kylän kukkaa krassiksi. Keltaista, yksi purppura ja ruskeita kuivakukkia ja lehviä. Haaveilemme tangokuningattaruudestani ja tulevista häistämme, vaikka samalla arveluttaa, ettei ehkä koskaan ole tai tule oikea aika tai tahtotila. Inhokkisanojen listalle lisäämme persposken, jonka oikea, muttei latinan tasoinen virallinen nimi on pakara. Pakaralihas on erillinen osa perseessä, näkymättömissä, jos oikein tunnustelee, lihaksen löytää. Hirvikärpäset pesiytyvät karvoihin ja käymme tunturien takaisilla tuntureilla. Ylitämme järviä ja jokia, paitsi minä. Olemme kiinnostuneet lähinnä ruuasta ja kiipeämisestä, toistemme jämistä, muttemme asioiden esittämisestä suoraan. Kempeleestä. Olen menettämässä otettani. Zeppelini ei pysy enää ilmassa.

Muodossa valkoinen hattara ja mustikkapilvet. Yritän tunnistaa mahdollisimman monia eri pilviä, mutten muista kuin nimiä: cumulus, cirrus ja suihkuvirtaus. Pian ukkostaa, ei yhtään salamaa, eikä ääntä. Pohjoisessa koirat haukkuvat ja kokonaisuus ulvoo. Ne eivät ole tottuneet ihmisiin täälläpäin, kissat kuulostavat ovilta, ovet kissoilta ja kissakuvioiset kynsikkäät kummaltakin. En juuri suutele paitsi ihokarvojani, eikä kukaan muukaan, sillä arastelemme toistemme tuomioita. Nyppylöillä hyttyset imevät viimeisetkin mielipiteet,  jotain silti jää. Muistot puhelimen muistiinpanoissa, ehkä voin vielä muistaa, kuka olin ja sitten päättää poiketa. Varpaat ovat jäässä päivä toisensa jälkeen, vaikkei koko ajan kuljetakaan pilvessä. Ehkeivät haukat löydä meitä, jos piiloudumme saunaan tunneiksi valvomaan ja eritämme ureat pois iholta. Hikeä, verta, kyyneliä, muttei vielä hikeä kodassa. Letut ovat kuivia, mutta ihan hyviä. Minua ei ole ennen nähty tällaisena, vaikka itse olenkin. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun kasvot leijuvat ilmeettöminä päiväkausia. Hei, mutta sähän jäät kotiin. Olet kuumeessa. Muttei minua voi auttaa sillä, että hakee jotain kaupasta ja luettelee kermaisia lauseita tai silittää kehon osasta. Vaadin jonkun suuremman, penetrator-Chris. Hauenkokoisia aukkoja tajunnassa ja tunnistamattoman eläimen leukaluut sammaleella. Ehkä olen kaupassa. Ehkä olen ostamassa. Jos olenkin vain metsässä.

Useinkin käy valintojen edessä, että suunta katoaa. Niin kuin yrittää hautautua hiekkaan ja odottaa, että joku tulee hakemaan. Silti toivoo, että rannalle kääntyvä potkii suun lopullisen täyteen hiekkaa ja tukehduttaa. Vilja on nyt vähän väsynyttä ja riekot laulavat. En minä todella olisi niin taitava, että pystyisin. Vuoden 2004 palkittu rekka näyttää aivan tavalliselta. Vuoden Suomi 100 näyttää unohdetulta, paitsi teillä, joilla kynnetään orvaskedelle ja renkaista vasen on oikea ja vinossa ja muistisääntönä on vakavasti otettava VOLVO vasemmalta oikealle. Assosiaatiot tekevät kaiken  hankalaksi. Ei sanaakaan, ettei kymmenen muuta kerääntyisi samalle puhelinlangalle tai, ettei samaan aikaan jossain iskisi salama. Vaikeneminen äänekkäästi on lojaliteetin suhde pikkusievistelyyn ja turhaan hymyilyyn, vaikka uskonkin Robiniin. Ja mitkä suhteet ovat pyhiä niin, ettei käy halaistua sanaa. Hymyilen. Kellonajat vaihtelevat ilman aikaeroakin. Kun palaan, entinen kymmenen minuuttia on minuutti. Kuin vauhtisokeus ja Youtube-videot loppuvat liian nopeasti, että ehtisin huomata niiden alkaneen.

Vasta alhaalla huomaa, että on käynyt korkealla, ja että ihminen on luotu asumaan vihreydessä ja auringonpaisteessa, eikä sumuisten vuorten katveessa, jossa ei liiku yksikään sielu, paitsi lausuen hätähuutoa ja kurkistaakseen, että on vielä tallella, vaikkei ympärillä kulje elämää. Autossa kaikki maistuu pahalta, toisin kuin ulkoilun jälkeen, ja uimisen. Veden päällä kelluessa aistit halvaantuvat, mutta keho kuitenkin samalla huljuu pinnan mukana, että siinä kuluttaakin kaloreita, vaikka tekisi vähemmän kuin normaalisti maatessaan. Vesi alla on ympäröivä uhka, jos lakkaa, hukkuu. Vesi tekee työn puolesta, välillä myös tappelee vastaan. Jos juoksee pitkin lastenaltaan reunaa ryhmässä ensin toiseen suuntaan muutaman kierroksen ajan vain vaihtaakseen sitten suuntaa, tekee itselle karhunpalveluksen. Vaikeudet alkavat aina vastavirtaan. Välillä myös valtavirtaan. On helppo hukkua, mutta pinnalla pysytteleminen vaatii irti päästämisen taitoa. Hengittää höyryä silloinkin, kun ei pakkasella kehtaa näyttää hengästymistään ulospäin ja pidättää. En nauti, saunan jälkeen puhtaassa sukassa on aina reikä. Matkalle vahva ehkä.

VR VALETTA

Soitan VR:n asiakaspalveluun. Palvelu on auki vielä kaksi minuuttia, mä haluan kysyä niiltä huomenna. Eli; kahden minuutin päästä ei ole enää huominen. 2 euroa puhelu, soitan omituisiin paikkoihin, olen runopuhelimen yksinäisin. Hetkiin kajastaa ensimmäisen kerroksen katulamppuhuoneisto. Valonkaje tunkeutuu ilman pimennysverhoja korotetulle sängyllesi. Hän soittaa päiviä myöhemmin takaisin, vanha haalistunut. Lippalakki silmillään odottaa, että joku ojentaisi yhden kukan, huomioisi hänen olevan, ja minä odotan. Voin sanoa jollekin toiselle kuin sinulle rakastavani, mutta sinua, jolle en sitä suoraan voi myöntää. Haluan soittaa äidilleni numerotiedustelun kautta, mutta en tiedä miten se auttaisi tätä asiaa.

Minä rakastan tämänkaltaista löytämistä, autat löytämään. Uusia suosikkeja: nyt vaan nukun, kunnes herään yksin. Niin, että olet lähtenyt. Jos nyt vaan nukun ja poistun. Hetkeksi, etten tunne tunteita. Tunne tunteita on tunteita. Jos nyt vaan olisi aamu. Selitän sinulle, 

kuinka ongelmani, mielenterveys. Hajoilu alkoi, kun ensi kerran ymmärsin, etten voi milloinkaan ymmärtää kaikkea. Ymmärtämisen tavoitteleminen ja pyrkimys, saa. Elämä muuttuu minulle merkitykselliseksi kaiken ohella jatkuvasti. Pyrin saavuttamaan ymmärryksen tiloja, minun ja muiden välillä. Kohtaan, kun ymmärsin ymmärryksen. Ylitsepursuavan kaoottisuuden, tavallaan mahdottomuuden. Sisäänrakennettu tarve luo merkityksiä, synnyttää jäsennellyn käsityksen maailmasta pienin palasin ja näin... 

Olemalla hahmottaa, mikä on tarkoitus. Elämä minulle vai muille? Jollekin ”pyhälle tai suuremmalle pirstaleiselle" kokonaisuudelle samaan aikaan. Kokoan ja hajotan itseäni kanssasi. Intensiivisesti, mutta välillä niin hiljaa. En pysty erottelemaan ajatuksiani tunteiksi ja tunneiksi vaan aaltoilen vuorotellen surun. Sumentava verho silmillä ja taas vuoroin. Rakastaen, että tunnit ovat vain tunnetta. Isoja laajakuvakulmia kaikkeudesta. 

Palaan matalaan maahan, eksyn suudellen, enkä oikein pidä siitä, että kanssasi sumennun välillä terävöidyn, niin. Kyseenalaistan meidät tässä, mutta toisaalta kokisin saman ilman sinuakin, yksin. Koska niin olen pitkään. Erilaista jakamisesta suhteessa yksinäiseen ylhään: että omillaan analysointi on huomattavasti helpompaa. Kun tunteet, jotka ovat ovat. Omia, itsestä lähtöisin, en liitä. Ei muita kuin minä. Mutta kun toinen, muu tai toiset tulevat osallisiksi! Oman pään kaaokseen mukautuu mukanaan muiden tunteet. Suhteessa itseen, olen, minuun, minä toiseen. Arviointi muuttuu paljon hankalammaksi.

Vielä: mihin ja millä tavoin ihmiset purkavat epävarmuuksiaan, pyrkimystä yhtä lailla. Kuulun samaan aikaan, kun pidän kiinni omastani ja itselle tärkeistä. Edellinen ei lakkaa kiinnostamasta, pelottamasta ja surettamasta minua. Ei minkään ajattelemisessa olekaan järkeä. On koettava. Minä olen, ajatuksissa.  Mielessäni on arvokkuus. Jotta ylipäänsä koen relevantiksi elää ja jatkaa elämistä, kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. 

Onneksi on, joiden kanssa älyllisen älyttömyyden jakaa. Karvaisilla matoilla ja uusissa asunnoissa, vanhoilla kurastuneilla teillä, murentuneilla ja hiustenlähtöaikaan. Jaamme avoimesti enemmän. Yksilökeskeisessä, riippuvaisuuksiin horjumiseen jatkuvaan epävarmuuteen ja kasvun kehitykseen eetokseen tukeutuvassa ja perustuvassa, etenkin, ei horisontaalisti vaan toisen suunnan länsipuolen yhteiskunnissa monet nykyisistä ongelmista katoaisivat, muuttuisivat. Olemisen ulkokohtaiset rajat voisivat kadota. Rajoitteet perustuvat mielikuviin, oman imagon ylläpitämiseen. Tiettyyn muottiin sopimisen sijaan liikkuisimme. Maisema muuntautuu, on orgaanisemmin omalla painollaan. Asemaa yhteiskunnassa ei tarvitse pönkittää materialla. Valta ja menestys eivät osoitu kuluttamalla toisista. Välitän ja keskustelen. Halaan sinua pidempään kuin on tarpeen tai tarkoituksellista, mutta se puristaa lämpimältä ja ohimenevältä. Jakaminen, vieläkin liittäisi yhteen, poistaisi epävarmuutta. Epävakautta on siedettävä.  Persoonallisuuden piirteet tai tietyt ominaisuudet, kuten herkkyys nähdään heikkona hietikkona. Virheet lakkaisivat olemasta. Yhteiskunnan toimintatavat nykyisellään luovat painetta samankaltaisuuteen, luonnollisestikin. Yhteiskunnan tarkoitus on yhdistää ja auttaa massoja. Toimin yhdessä. Jos ohjenuorat ja normit alkavat rajoittaa olemista, rajoitteet synnyttävät uusia ongelmia. Yhteiskunnassa on enemmän vikaa kuin yksilössä. Tietysti yksilöillä on haasteensa, varmasti, ilman muuta. Ja yhteiskuntaa. Haasteisiin suhtautuminen tai päätös suhtautumisesta on pitkälti kiinni siitä, miten peilaa itseään suhteessa muihin. Vallitsevista käsityksistä tulkitsee heijastustaan, suhteuttaa oman olemisensa muihin. Lopulta vetää päätelmät arvioistaan. Huolestuttaa 

vaan, lataan niin paljon sanoille, painotan. Kielen tulisi toimia. Tukena auttaa ihmisiä ilmaisemaan rakentavasti tunteita ja ajatuksia toisilleen, mutta sitten, toisaalta. Kieli vuorovaikutuksen muotona luo myös mahdollisuuden kommunikoida valheellisesti. Voi selitellä, mutta johtaa harhaan. Annan väärää tietoa käytöksestäni. Valehtelu mahdollistuu niin itselle kuin muille. Siksi esimerkiksi keholla viestiminen, asennot ja kulmat, kosketuksen paine ja rentous sekä katseet saattavat kertoa, vaikkeivat selitäkään kokonaisvaltaisesti. Yhtenäisyys ja johdonmukaisuus yksilön tunteista toisille. Aivot pyrkivät loogiseen lokerointiin. Samaa asiaa ajavat äänenkäyttö, hiljaisuus, äänet, painokkuudet, musiikki, taide, tämä kaikki, joka tulee jostain syvältä. Tämä kaikki tulee jostain syvältä. Aivoista, tämä kaikki on valetta.